Kolme -ja kaksivuotiaat leikkivät keittiössä. Katselen ikkunasta kun koulutaksista hyppää kahdeksan ja yhdeksän vuotiaat isot siskot kikattaen ja toisiaan tönien. Puhelin keskeyttää idylin. Nuoren kuuloinen poika soittaa Irti Huumeista yhdistyksestä ja kysyy osallistunko varain keräykseen. Kieltäydyn ehdottomasti, minullahan on pienet lapset ja asumme maalla. Asiahan ei kosketa minua. Poika tai nuori mies puhelimessa toivottaa päivänjatkoja ja hyvää tulevaisuutta. Vähän ylimielisesti vastaan, että jos joskus lapseni huumeisiin sekaantuvat mietitään sitten asioita uudestaan. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
Tosta puhelusta on aikaa kaksitoista vuotta. Nyt en edes uskalla vastata vieraisiin numeroihin, koska pelkään että joku ilmoittaa sen pahimman tapahtuneen. Minä tavallisen perheen tavallinen äiti istun tässä kyyneleet silmissä ja pelkään 20 ja 21 vuotiaiden narkomaani lasteni puolesta. Minä, joka vähän pyöräytteli silmiään kuullessaan jonkun toisen lapsen langenneen aineisiin.
Tämän blogin perustin koska on oltava joku keino purkaa itseään. Voisko sanoa, että varoittavaksi esimerkiksi että elämässä voi tapahtua mitä tahansa. Salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, silti kaksi lastani kahdeksasta on narkomaaneja.
Tiedän paljon asioita. Asioita joille en voi mitään. Pidän pinnalla itseni ja ne kenet voin estää hukkumasta. Viimeinen oljenkorsi kelluu, lasken irti kunnes se rantautuu ja nostan kuivumaan.